Keissi 7: Oma tapaukseni Itäkeskuksessa ja selvennyksiä siihen, miksi juttuja ei tule päivittäin

Muistutan lukijoita muutamalla sanalla siitä, että blogin tarkoituksena ei ole shokkipaljastuksien tekeminen, vaan totuudessa pysyminen, oikeuden saaminen kansalaisille ja mahdollisimman hyvän ja luotettavan poliisin saaminen maahamme. 

Alkusanat kannattaa lukea, jotta minun en tarvitse vastailla päivittäin samoihin kysymyksiin ja samalla selviää syyt siihen miksi, blogikirjoituksissa on taukoja ja miksi on tärkeää jaksaa malttaa ja odotella. Lupaan että sitä tekstiä tulee vielä paljon, juuri nimenomaan todennettua sellaista. Esimerkiksi yksi rankimmista jutuista on vielä kertomatta virallisen tutkinnan vuoksi. Kaikki tällainen on tulossa kun mediat julkaisevat ensimmäiset isot jutut. Medioiden juttuja odotellessa kirjoittelen edelleen omista huomioistani ja havainnoistani blogiin. Ja julkaisen mm. laajan mielipide- ja kannanottokirjoituksen Lahden putkapahoitelystä. Päivittäisiä pohdintojani jaan omalla Facebook-sivullani. Seinä on avoin ja sitä pääsee lukemaan kuka vain.

Tietysti kirjoitan myös omista kokemuksistani poliisin kanssa. Alusta asti olen tehnyt selväksi, että en kirjoita arvailuista. Enkä asioista, joista en 100% tarkkuudella muista tai tiedä. Esimerkiksi juoponheittokisoista kertovassa keississä nro 3 totesin, että neljättä tekijää en muista täysin varmasti. En todellakaan kirjoittaisi blogissa muissa kenttävuoroissa olleista kollegoista liikkuneita huhuja.

Osa lukijoiden minulle lähettämistä tapauksista on karmeaa luettavaa. Kirjoituksista aistii sen tunteen ja ahdistuksen, kun tietää lyövänsä päätä seinään täysin selvässä asiassa. Kokemusten lukeminen on välillä todella rankkaa ja koska olen itse todistanut vastaavia juttuja monta kertaa, tiedän mistä on kyse.

Ymmärrän täysin, että juttuja halutaan esiin ja että jokainen toivoo asialleen muutoksia heti. Kaikkiin minulle kirjoitettuihin tapauksiin tullaan reagoimaan jollakin tavalla, mutta siihen kuluu tajuttomasti aikaa. Toisin sanoen, jos vastausta ei parin sisällä tule, se ei todellakaan tarkoita sitä, ettei asia olisi toimittajilla selvittelyssä. En viitsi enkä halua vastata minulle kirjoittamaan rohkaistuneelle ihmiselle copypaste-viestillä ”kiitos kirjoituksesta ja hyvää kevättä”, vaan haluan kunnolla perehtyä jokaiseen viestiin ennen vastaamista. Olen nähnyt viestejä joissa minut on kehotettu tappamaan yms. Sitä kannattaa miettiä, jos tuntuu siltä, että tämä kaikki on ainoastaan näppäimistön ääniä ja siitä syntyvää tekstiä. 

Aika harva tajuaa, mitä tämä kaikki vaatii ja aiheuttaa minulle, joka teen tätä kaikkea yksin. Edes osa lähipiiristäni ei tajua, koska en voi heillekään kertoa lukijoiden kokemuksista, enkä haluaisikaan läheisteni miettivän näitä karmeita tapauksia. Jos poltan itseni loppuun, tuleeko toista ihmistä tilalle, joka jatkaisi taistelua. En tiedä, ja siksi minun täytyy pitää välillä myös etäisyyttä asiaan. Mielestäni pahinta niiden satojen kannustusviestejä kirjoittaneiden ja blogista oikeuden toteutumiseen uskoa saaneiden lukijoiden kannalta olisi se, jos ilmoittaisin yhtäkkiä, että pahoittelut, tämä oli tässä – meni parisuhde ja jaksaminen kun yritin tehdä liian paljon. Näin en kuitenkaan koskaan tule sanomaan ja siksi minun on välillä otettava etäisyyttä näihin asioihin ja blogin kirjoittamiseen. Minullakin on oltava vapaa-aikaa, ja aikaa hoitaa jo nyt kuralle mennyt talous kuntoon.

Jokainen joka tuntee asiaa hieman ymmärtää, että poliisi jos kuka osaa peitellä tekojaan todella hyvin. On ihan eri asia tutkia perusbaaritappelua, kun lähteä selvittämään vyyhtiä, jossa epäiltynä on yksi tai useampi poliisi. Poliisillakin yhden jutun esitutkintaan saattaa mennä vuosia. Nyt on kuitenkin kyseessä jättimäinen läjä juttuja, joita eri medioiden toimittajat työstävät. Toimittajat tekevät parhaansa, jotta juttuja ja väärinkäytöksiä tulisi maanlaajuisesti selville mahdollisimman paljon. Annetaan heille työrauha.

Mutta nyt arvoisat, toimintaa kaipaavat lukijat, tässä sitä tulee: Tapaus, jossa jouduin itse Karhun punapisteiden eteen.

Keissi 7: Tapaus Itä-Helsinki

Tapahtumien autenttiseksi kuvaamiseksi, kielenkäyttö tässäkin tapauksessa on paikoitellen roisia. Pahoittelen, mutta ei idässä kukaan puhu kirjakieltä.

Ajattelin ensin, että en kerro koko tapauksesta mitään, koska aikanaan kun minut kuulusteltiin asian tiimoilta, kuulustelijoidenkin käsitys oli, että asia olisi syytä pitää salassa. Mutta kun Helsingin poliisilaitoksen johto päätti esittää perusteeksi mm. tämän tapauksen saadakseen minut luopumaan virastani vapaaehtoisesti/ erottaakseen minut, niin oletan, että asia on jo ohi ja käsitelty. Kaiken varalta jätän pari jutun kannalta vähemmän olennaista asiaa kertomatta suojellakseni muutamia asiaan liittyviä henkilöitä. Jokainen voi miettiä sitä, mikä oli  laitoksen johdon intressi ottaa tämä tapaus virasta luopumisen/erottamisen perusteeksi. Toisena perusteena olevasta jutusta ei sen enempää, koska se liittyy läheisiin henkilöihin.

Moni varmasti ihmettelee jopa hullulta vaikuttavaa toimintaani tilanteessa. Tässä vähän taustaa: Minulla on erittäin pitkä historia eri kamppailulajeissa. Järjestyksenvalvojana ja vartijana olen joutunut painimaan satoja kertoja ovella, Rautatientorilla ja Asematunnelissa. Toisin sanoen olen tottunut hoitamaan tilanteita. Poliisina minut on koulutettu toimimaan ääritilanteissa, joissa päätös on tehtävä sekunneissa. Viimeiset aikani Ulkomaalaispoliisissa toimin voimankäytön kouluttajana. Olen siis mies, joka ei pelkää. Epäilijöille kerron jo nyt, että kaikesta on olemassa kameratallenteet ja tutkintapöytäkirjat. 

Noin 1,5 vuotta sitten päätin eräänä sunnuntai-iltana lähteä tuulettumaan. Olin liikkeellä autolla ja tarkoitukseni oli käydä juomassa pari kuppia kahvia ja lähteä sen jälkeen kotiin nukkumaan. Menin itselleni rakkaaseen kuppilaan nimeltä Black Bird, joka sijaitsee Itäkeskuksen STOAa ja kirjastoa vastapäätä kadun toisella puolella. Black Bird on aina ollut rauhallinen, ja kun kyseessä oli sunnuntai, niin voisi kuvitella sen olevan yksi rauhallisimmista päivistä pienelle käväisylle. Ovella oli silloinkin ehkä yksi Suomen kovimmista ja kokeneimmista portsareista.

Kuppilassa oli kaksi naista, joista toisen tunnistin heti poliisiksi. Sanotaan näin, että kyllä koira koiran tuntee. Naiset istuivat siinä ja kysyin, että saisinko liittyä seuraan, koska olen yksin ja olisi kiva jutella jonkun kanssa. Sain luvan, ja aluksi toinen naisista esittäytyi lakimieheksi, johon totesin, että ”Älä viitsi, minullakin on P-tunnus”. Toisin sanoen poliisin identifioiva tunnus. Nainen katsoi minua hetken ja kysyi ”Mikä kurssi?”. Vastasin, että ”P113”. Silloin nainen myönsi olevansa poliisi, ja laitokselta löytyikin yhteisiä tuttuja, joista sitten keskustelimme tyyliin mitä heille kuuluu tänä päivänä jne.

Tällä naisella alkoi kuuluisaa suomalaisten nauttimaa juomaa menemään vähän liikaa ja pikkaisen jo uhoakin alkoi tulla päälle. Vastapäiseen pöytään tuli kolme nuorta kundia. Huomasin välittömästi, että pojat ovat vetäneet jotain kun silmät tapittaa ja pupillit ovat kokoa nuppineulanpää. Nämä  kolme sankaria halusivat väkisin tulla samaan pöytään ja alkoivat  kovaan ääneen haukkua kyttiä ja kertoa, kuinka he ovat räppäreitä ja staroja. Yksi kehui lähtevänsä kohta istumaan kiinteetä (eli vankilaan). Kysyin, että mistäs ja paljonko. Ryöstö, pari vuotta. Vastasin siihen, että ”Ootteko nyt oikeesti kehumassa sillä, että saatte tuollaisen pikkukakun ja nostatte sillä omaa statusta?” 

Ilta oli lämmin, ja minulla oli päällä hihaton paita. Moni on sanonut näytän täysin jengiläiseltä, jos ei minua tunne. Sen vuoksi nämä nuoret kundit varmaankin tulivat siihen esittämään vanhan koulun ukolle, jolla on tukka jo harmaantunut, että me ollaan kovia.

Nyt tämä naispoliisi teki pahan virheen. Hän alkoi uhota, että kyllä poliisi teidät hoitaa, jne. Todella typerää touhua. Yritin rauhoitella naista sanomalla, että ”Mieti missä me ollaan ja sä alat poliiseja kehumaan täällä kun toiset juuri kehuvat kiinteillä ja on silmät ku nuppineulat”.

Samaan aikaan kuppilassa oli myös jäätävänkokoinen ukko, jolla oli tajuton uho päällä, kunnon maailmanomistajan asenne. Sääliksi kävi sitä nuorta naista, joka tämän miehen seurassa oli siellä: kotona tuli takuulla huonoa. Tämä mies oli sen kokoinen minuun verrattuna, että portsari – minut tuntien ja taustat tietäen – tuli sanomaan, että: ”Hei, välttele tota ettet joudu sen kanssa painimaan”. Se oli kova veto portsarilta, joka aikanaan on kouluttanut matolla kaikki Suomen ensimmäiset vapaaottelijat ja jolla itsellään on myös pitkä ura aikoinaan ehkä Suomen vaarallisimaksi tituleeratulla ovella. 

Tässä vaiheessa olin tiskillä ja tämä maailmanomistaja alkoi uhota minulle, että ”Haluutko ottaa matsia, mua sä et tuijottele”. Taisi ottaa pattiin, etten edes vilkaissut miestä. Olen aina sanonut, että vaarallisimpia ovat ne, joiden ei tarvitse meuhkata tai tuoda taitojaan esille eli  ne, jotka ovat ihan hiljaa. Monella vaarallisuuden näkee täysin umpeenmuurautuneista ”kukkakaalikorvista. 

Ilta eteni, ja tässä vaiheessa tämä polisiinainen oli ilmaissut näille kolmelle nuorelle olevansa poliisi. Siitä alkoi sellainen väittely, että totesin näille naisille, että olisi varmaan aika lähteä ja voisin viedä heidät kotiin kun he asuvat matkan varrella.

Kello oli noin 2-3 yöllä, ja nämä nuoret seurasivat meitä ulos ja jatkoivat uhoamistaan. Vartija sattui kävelemään ohi, ja tämä isokokoisin uhoaja totesi, että ”Nyt lähtee stevarilta henki” ja nosti paidanhelmaa. Näin, että paidan alla selän puolella oli isokokoinen veitsi. Karjaisin tälle uhoajalle että ”Anna olla, nyt tulee vanhan koulun mieheltä käsky ja te tiedätte mikä on katujen laki ja järjestys”. Tällaisissa tilanteissa täytyy käyttää järkeä etenkin sen suhteen missä ollaan ja millaiset heitot millekin porukalle toimivat. Karjaisu pysäytti tämän kolmikon hetkeksi, ja me pääsimme kävelemään rauhassa autolle, jonne oli matkaa noin 300 metriä. Kuulustelussa tutkija kysyi, että miksi ihmeessä me emme poistuneet autolla paikalta ja soittaneet poliisille. Samaa ovat ihmetelleet monet muutkin. Syy on surullinen: autossa oli jääneet valot päälle ja akku oli tyhjä.

Jonkin ajan kuluttua nämä nuoret tulivat koputtelemaan auton ikkunoihin, että ”Nyt te paskalakit kuolette”. Kului noin sekunti, ja totesin näille naisille, että ”Juoskaa taksiin niin nopeasti kun pääsette, että minä hoidan tämän”. Ihan jo sen vuoksi, että jos tällä poliisinaisella olisi ollut joku asia tarkkailussa, se olisi mennyt siinä ja naama palanut totaalisesti nimiä myöten.

Kuinka ollakaan, minulla oli sattumalta co2 kuula-ase auton hanskalokerossa. Käyn usein harjoittelemassa vanhempieni mökillä, enkä aina muista ottaa pois sitä sieltä. Onneksi tässä tilanteessa ase oli siellä: täydellinen 4.5 mm kuulia ampuva 9 mm Beretta-replica, jolla kyllä tarvittaessa pysäyttää ihmisen ja se on tarkka nimenomaan tarkkuusammunnassa. Tiesin, että lipas oli täynnä ja kaasu oli juuri vaihdettu.

Ampaisin ulos autosta ja otin aseen mukaan ja karjaisin naisille, että ”Menkää nyt!” Samalla kävelin julma ilme naamalla aseen kanssa tämän veitsimiehen eteen ja osoitin aseella kundia suoraan päähän noin kolmen metrin päästä. Tarkoitukseni oli pelata aikaa viimeiseen saakka, sillä tiedän, että idässä kamerat käy, ja että vartijoilla on takuulla Itäkeskuksen ympärillä kameroita. Eli pian joku soittaisi poliisille. Ei se jää idässä huomiomatta, jos joku karjuu ase kädessä keskellä katua sen minkä kurkusta lähtee, että nyt loppuu se vittuilu.

Kundi alkoi syyttämään minua kytäksi. Kysyin, että näytänkö sellaiselta. Käytin hyödyksi kasvoissani olevaa tatuointia ja sanoin tälle hulluimmalle, että tiedätkö mitä tatuointi merkitsee. Kerroin, että se merkitsee serbimafian perijää. ”Eikö mene jo saatana jakeluun kenelle vittuilet”. Tässä vaiheessa porukka otti etäisyyttä kymmenisen metriä ja keskustelivat jotain keskenään. Sitten tuli se huuto, jota osasin odottaa. ”Vitun paskalakki ei toi oo oikee tykki”. Ammuin tässä vaiheessa lippaan tyhjäksi ilmaan siten, että pari otti kimmokkeen liikennemerkistä. Siten tietysti, ettei kukaan ollut vaarassa. Ei mitään vaikutusta jätkiin. Siinä vaiheessa tajusin, että nyt tulee kova paini, ellei poliisi ehdi paikalle ajoissa. Menin takaisin autoon ja laitoin ovet lukkoon. Onneksi poliisi tuli paikalle ‒ ja voimalla tulikin.

Partioita tuli viidestä suunnasta raskas varustus päällä, ainakin pari Karhun partiotakin mukana. Poliisin raskas varustus tarkoittaa mellakkakilpeä, jota ei edes pienikaliiperiset luodit läpäise, koko alaosan suojaavat raskaat liivit, kypärät ja mp5-konepistoolit, jotka ovat 9 mm kiväärimalleja. Niitä käyttää suurin osa maailman erikoisyksiköistä ja poliiseista juuri niiden tajuttoman tarkkuuden ja tulinopeuden vuoksi. 

Tulen tästä aseesta puhumaan paljon myöhemmissä kirjoituksissani. Eli juuri tuo tulinopeus noin 800/min on tajuton. Nopea ja kokenut käyttäjä vaihtaa lippaan hetkessä lennosta. Varsinkin Karhu käyttää noita 30 patruunan lippaita ihan syystä, koska Karhu on yksikkö, joka laitetaan kaikista pahimmille keikoille.Jos jotakuta kyseinen ase kiinnostaa enemmän, niin tästä tarkat tiedot:
https://www.heckler-koch.com/en/products/military/submachine-guns/mp5/mp5/technical-data.html


Viidestä suunnasta siis totaalinen saarto ja käskytys ”Kädet näkyviin, ulos autosta!” Yksi näistä nuorista kundeista päätti olla niinkin fiksu, että yritti lähteä juoksemaan siitä saarrosta läpi. Näin kun poliisi iski ukon sivupotkulla tonttiin. Se oli voimankäyttöä, poliisilla oli lähtötietona ainoastaan se, että Itiksessä ammutaan. 

Minä kun näytän miltä näytän ja kun laitoin hitaasti kädet niskan taakse ja menin kontilleni maahan punapisteet rinnassa, niin kyllähän poliisi tulkitsi, että kyseessä on mies, jolle tällaiset pidätykset ovat arkipäivää. Kuten jo sanoinkin: kovimpia ja vaarallisimpia ovat ne, jotka ovat hiljaa. 

Takaa tuli pari partiota, ja tunsin kunnon mojovan iskun teleskooppipatukasta toiseen reiteeni.

Teleskooppipatukan idea on nimenomaan oikein käytettynä aiheuttaa lihaslama patukan päässä oleva muotoillun pallon iskiessä lihakseen. Siinä lähtee jalat alta keneltä vaan. Aikanaan ukkojen kanssa harjoiteltaessa jokainen sai kokea miltä patukan isku tuntuu, jotta kaikki tajuavat sen tarkoituksen ja sen aiheuttaman reaktion. Poka rauhoittuu yleensä jo siinä vaiheessa kun patukan aukaisee oikein: se napsahtaa auki siten, että napsaus kuuluu metrien päähän, vastarinta loppuu lähes aina siihen.

Patukasta reiteen siis kunnolla. Olin siinä vaiheessa polvillani ja kädet käsketysti niskan takana. Minut kaadettiin maahan ja laitettiin raudat. Ei mitään huomauttamista, kiinniotto meni täysin sääntöjen mukaan tätä ylimääräistä patukan iskua  lukuun ottamatta. Onnuin sen vuoksi  pari viikkoa jäätävän suuri mustelma takareidessä.

Selitin tilanteen paikalle tulleelle kenttäjohtajalle ja totesin että ”Hei jätkät, tehkää mun kiinniotto siten, että näyttää etten ole kyttä. Raidatkaa auto, vaikka kuinka tarkkaan, että junnut näkee boksista, että mua kohdellaan kovemmin kun heitä”. Kaikki tämä poliisin vuoksi. Samalla sanoin, että ”Viekää mut Pasilaan yöksi niin, että näyttää siltä, että musta ollaan enemmän kiinnostuneita kun noista kolmesta”. Olisi aika outoa jos pöytäkirjoissa lukisi, että aseen kanssa heilunut mies vapautettiin ja muut laitettiin koppiin. Vietin yön sitten Pasilan poliisivankilassa. Siellä ilmeni sitten asioita, jotka olisi varmaan pitänyt ilmoittaa. 

Pasilassa oli tuttuja vartijoita, ja osa kiinniottaneista poliiseistakin muisti minut ja uskoi sanaani, kun kerroin P-tunnuksen yms ja että mistä oli kyse. Jätkät hoitivat homman todella taidolla saaden kaiken näyttämään juuri siltä, että jätkille sanomani olisi ollut totta. Jos olisin paljastunut poliisiksi, niin siinä olisi paljastunut toinenkin poliisi ‒  joka tosin itse mokasi tilanteen dokaamalla aivan liikaa ja aukomalla päätään idässä. Taisi olla hänellä ensimmäisiä kertoja siellä, kun hän ei kulttuuria tajunnut eli että siellä ei poliisia suojele tai puolustele juuri kukaan.


Kerroin vartijoille, että minun pitää saada iltalääke, joka on erittäin tärkeää ottaa aina ajoissa, ettei tule hengenvaarallisia tiloja. Olen käyttänyt tätä lääkettä useita vuosia. Painotan, että kyseessä on lääkärin määräämä hermokipulääke, eikä missään nimessä mikään huumausaine. Alkoholiakaan en nauttinut illan aikana eli krapulasta ei ollut kyse. Vartijat totesivat, että aamulla tulee hoitaja käymään. No, mitäpä siihen olisin voinut sanoa. Aamulla kerroin, että tarvitsen sen hoitajan, että nyt pitäisi saada jo aamulääkekin. Sama juttu eli että tutkija tulee kohta kuulemaan. Uskon, että vartijat kyllä ilmoittivat tutkijoille asian niin kuin sen kerroin. Siellä oli tuttuja vartijoita, jotka muistivat minut ja siellä on kyllä muutenkin ollut tietojeni mukaan aika hyvää porukkaa pääosin.

Kello oli ehkä noin 10 aamulla, ja aloin saada kramppeja ja tärisin sängyssä. Taas minulle vastattiin, että ”Tutkija tulee kohta ja pääset hakee ne lääkkeet kotoa”. Aika kului, ja olo alkoi olla sellainen, että en enää kyennyt menemään pöntölle ilman että otan jostain tukea. Lopulta minulle ilmoitettiin, että ambulanssi tulee tarkastamaan minut. Ambulanssi tuli hyvinkin nopeasti, ja ensihoitajat halusivat ottaa minut mukaan, että ”Sen verran paha on ukon kondis”. Poliisi vastasi, että he hoitaa nyt mut pikaisesti ja sit pääsen kotiin. Lanssi lähti, ja taas kului aikaa. Aloin jo melkein karjua, että ”Tajuatteko että multa kohta lähtee henki!” Kysyin että ”Eikö hemmetti tätä voi kuulla joku toinen päivä. Oon entisiä teikäläisiä et mikä syy mulla olisi tulematta kuulemiseen? Et saanko pyytää isää hakemaan mut et saan ne lääkkeet?” Siinä vaiheessa vastattiin, ettei minua voitu siinä kunnossa päästää kotiin, että partio tulee viemään mut Hartmannin päivystykseen. Kysyin, että miksi. Noh, koska olin niin huonossa kunnossa, ettei poliisi voinut ottaa riskiä, että mulle olisi käynyt jotain matkalla.

Taas kului aikaa, ja paikalle lompsi partio, josta toinen poliisi oli varmaan kohta jäämässä eläkkeelle, ja asenteen näki heti naamasta. Kysyin, että voitteko tukea mut autolle, koska en pysty kävelemään itse. Mukana ollut nuorempi konstaapeli oli ottamassa heti musta kiinni, niin tämä vanhempi ukko totesi tälle nuoremmalle, että ”Jos tänne kerran kävelee, niin kävelköön itse myös ulos”. Lopulta kaiken hoipertelun jälkeen pääsin autolle ja Hartmannin päivystykseen, jossa sain sitten avun.

Koska olin silloin virassa, vaikka en ollutkaan töissä, niin asia tutkittiin Porvoossa.  Eli poliisi epäiltynä rikoksesta, niin toinen poliisilaitos tutkii. Siellä näin kameratallenteet ja kerroin asian tutkijalle. Hän sanoi, että kyllä tallenteista selvisi, että mikä oli homman nimi. Tutkinnanjohtaja oli kuulemma pyytänyt lähettämään minulle terveisiä, että ”Helvetin hienosti toimittu, mut kyllä täytyy olla täys hullu et toimii noin”. Totesin vaan siihen, että tuohon minut oli aikanaan koulutettu.

Tutkinta päätettiin, ja lopulta siitä olisi mahdollisesti seurannut lievä sakkorangaistus toisen vahingoittamiseen soveltuvan esineen hallussapidosta. Sama kuin esim. että raksamies viedään putkaan kännissä ja sille on vahingossa jäänyt vyölle puukko, jota töissä käyttää.

Tämä oli täysin selvä juttu, että hienosti toimittu, kunnes ‒ kas kummaa ‒ juttu nostettiin pöydälle kaikesta hiljaisuudesta parisen viikkoa sen jälkeen kun olin lisännyt poliisin sisäiselle foorumille niin ”pelottavan” tekstin, että tällaiseen piti lähteä. Samalle foorumille jossa naisia aikoinaan haukuttiin ja naureskeltiin avoimesti turvapaikanhakijalle, joka oli yrittänyt hirttäytyä.

Pari asiaa jäi arveluttamaan: 

1) Miksi minua pidettiin niin kauan kopissa, jonne itse halusin mennä? Olin jo kertonut tiedot minut kiinniottaneille poliiseille eli mitään ”koppihoidon” tarvetta ei todellakaan ollut. Ja jos kyseessä oli pieni näpäytys tai rangaistus kun fyysisen tilani tiedettiin, mistä tuli käsky pitää minut kopissa niin pitkään?

2) Takuulla oli tiedossa, kuka siellä kopissa oli, Jos kohtelu entisen kollegan kohdalla on tällaista, niin miten kohdellaan heitä, jotka eivät ole entisiä kollegoita?