Keissi 6: Suhtautuminen naisiin ja seksuaalinen häirintä

Aloitan tämän keissin lukijalta saamallani vinkillä Suomen Kuvalehden nro:ssa 17/2007 julkaistuun juttuun. Kiitos hyvästä vinkistä. Pahoittelen jo nyt kielenkäyttöä tässä keississä, tarkoitus ei todellakaan ole loukata ketään. Kuten olen aiemminkin todennut, niin tapahtumissa on pakko käyttää niitä samoja sanoja, joita poliisissa käytettiin, jotta tapahtumat pysyisivät mahdollisimman aitoina.

SK:n jutusta täytyy sanoa sen verran, että se oli melkoisen järkyttävää luettavaa, vaikka jo itse useasti todistinkin sairasta asennetta naisia kohtaan ja myös seksuaalista häirintää. Jo pelkästään näkemieni ja kuulemieni asioiden perusteella en epäile pätkääkään tekstin väittämiä. Kuka tämä nainen ikinä onkaan, täytyy sanoa että hänen on oltava tajuttoman rohkea ihminen, koska on aikanaan lähtenyt tuollaiseen taisteluun. Juttu on vuodelta 2007, mutta en usko asioiden paljon noista ajoista muuttuneen. Kannattaa muistaa, että samat tyypit ovat varmasti edelleen poliisin palveluksessa – myös he, joista kirjoitan.

Liitän käsiini saamani kuvat SK:n jutusta tähän. Toivottavasti saatte niistä selvää. Jos on vaikeaa saada selvää joistain kohdista, niin kannattaa zoomailla kuvia, jotta teksti näkyy kaikilta osin. Jutun kaikki oikeudet kuuluvat toki täysin Suomen Kuvalehdelle. Pikaisen selvittelyn perusteella jutusta nousi aikanaan hieman isompikin haloo, joka sitten hyvin nopeasti painui jonnekin mullan alle. Erittäin vakavasta aiheesta kuitenkin on kyse.

Muistan Itäkeskuksesta ja Kisahallin putkalta useammankin tapauksen, jotka liittyvät vahvasti asiaan. Tässä niistä pari.

Eräs tapaus Itäkeskuksessa oli, kun nuori naispuolinen harjoittelija saapui ensimmäiseen työvuoroonsa kentälle, ja kahvihuoneessa istui koko vuoro odottamassa. Kun tämä nainen meni kahvihuoneeseen, vuoron kenttäjohtaja totesi tälle naiselle, että hänen mielestään naiset kelpaavat ainoastaan siihen, että voivat peruuttaa hänen vartaaseensa. Lopputulema oli, että kenttäjohtaja sai pienen nootin johdolta huonosta tavasta puhua harjoittelijalle. Tällä naisella hyvin todennäköisesti mureni siinä hetkessä into astua ammattiin, jossa pelastetaan ihmisiä. 

Oli yleistä että kun laitokselle tuli uusi ”pantavannäköinen” nainen, niin jätkät löivät avoimesti vetoa keskenään siitä, kuka pääsee ensimmäisenä tätä kyseistä naista panemaan. Joskus niissä vedoissa liikkui rahaakin pieniä summia. En osaa tähän yksilöidä tiettyjä vuoroja, jotka olisivat tässä olleet erittäin aktiivisia. Hommaan turtui nopeasti ja kun näitä juttuja kuuli jatkuvasti, niin ei niihin sen enempää kiinnittänyt huomiota kuin että: jahas, jätkät taas kisaavat siellä keskenään.

Tässä Suomen Kuvalehden jutussakin on kerrottu ”äijänaisista”, jotka ainakin Itiksessä pitivät yhtä jätkien kanssa. En koskaan kuullut, että he olisivat sanoneet ukkojen jutuista mitään. He heittivät härskiä läppää siinä missä jätkätkin. Syytä en osaa sanoa: että oliko kyseessä pelko, kova halu olla yksi jätkistä vai mikä. Omassa vuorossani oli kaksi naista, joista toinen oli fysiikaltaan isompi kuin puolet laitoksen ukoista ja toinen oli erään vuorossa olleen vaimo. Tästäkään syystä en osaa asiaan tarkemmin vastata, koska omassa vuorossa tätä ei ilmiötä ei esiintynyt.

Kerran Kisahallin tiskillä oli viehättävä naiskonstaapeli, joka nojasi tiskiin kevyessä etukenossa. Hänen takanaan seisoi kaksi miespoliisia, jotka kovaan ääneen totesivat: ”Vittu kun tota persettä pääsis naimaan, vaikka molempiin reikiin samaan aikaan.” Kommentti ja jätkien häpeämätön katselu oli niin avointa, että takuulla oli tarkoitus, että kyseinen nainen kuulee kommentit. Olisitte nähneet hänen ilmeensä kun hän väkinäisesti hymyillen kääntyi pois tiskiltä.

Monella poliisilla on omituinen ja hyvin kyseenalainen asenne varsinkin vaimonhakkaajia kohtaan. Olen viimeisten vuosien aikana jutellut ehkä kymmenen poliisin nykyisen tai entisen kumppanin kanssa. Kun oma taustani on keskusteluissa käynyt ilmi ja olen esittänyt kohteliaasti kysymyksen siitä, millaista on olla poliisin vaimo, niin suurin osa naisista on hetken jälkeen itkien kertonut kamalia tarinoita kodin seinien sisäpuolelta ‒ hakkaamista, alistamista, huorittelua ja vainoamista, jos haluaa erota. Lähes jokainen näistä naisista on todennut yhden ja saman asian: jos hän on uhannut aviomiestään rikosilmoituksella, on alkanut tajuton uhkailu, että ”siitä vaan, mun kaverit siellä ottaa ilmoituksen vastaan ja tutkii. Sut mustamaalataan ja sun loppuelämä on helvettiä”.

Mm. tämä on yksi erittäin tärkeä syy siihen, miksi koko ajan painotan, että poliisi ei saa tutkia juttua silloin kun rikoksesta epäiltynä on poliisi. Muitakin syitä löytyy: veljeys omaa ammattikuntaa kohtaan, asenteet naisia kohtaan, jne. ‒ näitä riittää. En tippaakaan luota siihenkään, että poliisi jäävää itsensä silloin kun on kyse esim. puolitutusta kollegasta tai johdolta tulee painetta jutun hoitamiseksi piiloon, koska on kyseessä vaikkapa päällikön kalakaveri.

Lukijoilta saamissani viesteissä, joita on tullut jo tähän mennessä hurja määrä, on erittäin vähän poliisien nykyisten tai entisten kumppanien kertomuksia. Tarkemmin sanoen: tähän mennessä vasta yksi (1). Se on käsittämättömän vähän. Voin vannoa, että siellä kotiseinien sisäpuolella ne rankimmat poliisien rikokset tehdään. Syitä on näiden kertomusten lukumäärän pienuuteen on paljon ja ymmärrän, että paine kirjoittaa minulle on tajuton. Pelko siitä, että olenkin juuri jonkun uhrin nykyisen tai entisen miehen kaveri, on varmasti yksi isoimpia esteitä yhteydenotolle. Paljon on kyllä tullut sellaisia kommentteja ja juttuja, joissa todetaan, että näitä minun kirjoittamiani juttuja on helppo uskoa, kun kuuntelee, mitä faija ja sen poliisikaverit kaljaa ottaessaan puhuvat.

Uskon, että kun mediat julkaisevat ensimmäiset isommat uutiset tästä aiheesta, niin näitä juttuja kotien sisältä alkaa tulla ja varsinkin juuri näille toimittajille. Näin tekisin itsekin, jos eläisin rajun uhan ja pelon alla: odottaisin varmuutta blogin kirjoittajan vilpittömistä tarkoitusperistä ja siitä, ettei hän todellakaan ole suojelemassa niitä pahoja poliiseja.

Eräällä kollegalla Itäkeskuksessa oli niin pelottava mieli, että rehellisesti sanottuna pelkäsin ajaa hänen kanssaan. Koko ajan joutui olemaan varuillaan, että mitähän sieltä nyt tulee ja koska häneltä taas pimenee vintti. Jos oikein muistan, niin miehellä oli ollut jotain ongelmia nykyisen tai entisen vaimonsa kanssa. Minulle se näkyi niin, että perheväkivaltakeikoilla miestä joutui varomaan enemmän kuin itse rikoksentekijää, vaikka rikollisetkin olivat joskus todella hulluja. Miehen viha omaa vaimoaan kohtaan purkautui näille väkivallasta kärsiville naisille ja jouduin olemaan tarkkana, että he saivat oikeutta ja että asiat tehtiin ja kirjattiin oikein.

Olimme tämän poliisin kanssa kerran aamuyöstä menossa kiireiselle kotikeikalle. Yhtäkkiä mies alkoi kerrostalon pihalla pyörimään ympyrää ja manaamaan raivoissaan, että ”helvetti kun saa yöt juosta kattomassa ämmiä, jotka kävelee nyrkkiin”. Tätä raivoamista ja manaamista kesti noin vartin verran, kunnes sain rauhoitettua miehen, että ”hei, meidän on mentävä tolle keikalle!” Mies olisi tahtonut kuitata keikan aiheettomana ilman että olisimme edes käyneet ovella. Pienellä goolettamisella selviää, että kyseinen mies on nykyisin rikoskomisario ja päivystävä tutkinnanjohtaja. 

Yhtenä jouluaattona eräät kollegat olivat keksineetkin niinkin ”hauskan” jutun kuin että tarjosivat kotikeikoilla perheille suklaakonvehteja. Se kuulemma usein riitti.

Pari vuotta sitten Poliisiliiton lehdessä oli artikkeli, jossa poliisijohto ilmaisi huolestuneensa siitä, että poliisikouluun hakee yhä enemmän naisia. Huolta aiheutti se, että kykenevätkö naispoliisit pitämään yllä poliisin työturvallisuutta tositilanteissa kentällä, koska he ovat fyysisesti paljon pienempiä kuin miehet. 

Noh, tähän voin kertoa oman mielipiteeni asiasta. Kyllähän miespuolisten poliisien pitäisi jo lähtökohtaisesti olla fysiikaltaan ja taidoiltaan sellaisia, ettei työparin sukupuolta tarvitse miettiä kentällä. Olen nähnyt keskenään ajavia naispartioita ainoastaan Roballa, lähinnä hoitamassa pr-tehtäviä rautatieasemalla. Naisen parina on aina mies. Jos mietitään esim. erästä Israelin armeijan erikoisjoukkoyksikköä, joka koostuu naisista ja on maailman-laajuisestikin kaikkein tehokkaimpia, se vahvistaa juuri sen, mitä olen aina sanonut: poliisilla on voimankäyttövälineet sitä varten, että jos tulee tosi tilanne, niin sitten käytetään niitä. Jos viitataan ampuma-aseiden käyttöön ääritilanteissa, niin olen aina sanonut, että liipasimen painamiseen ei tarvita voimaa lainkaan.

Ne kerrat, jolloin olen ajanut keikkaa naisten kanssa, olivat kaikkein rauhallisimpia. Monella miehellä kun on melkoinen kynnys ylipäätään lyödä naisia. Rikollispiireissäkin naisten lyömistä pidetään yhtenä raukkamaisimmista teoista. Minulle naispoliisin läsnäolo näyttäytyi usein nimenomaan keikkoja rauhoittavana tekijänä. 

Toinen erittäin tärkeä asia on seksuaalirikokset: jos paikalle menee ensimmäisenä partio, jossa on vain asenteellisia miehiä, homma voi mennä siinä jo täysin pieleen. Uhrien on myös paljon helpompi jutella naispoliisien kanssa. Näen todella paljon syitä siihen, miksi poliisissa tarvitaan naisia. Asiasta voisi jatkaa loputtomiin.

Ettei vain olisi ollut poliisijohto olisi ollut oikeasti huolissaan naisten lukumäärän kasvamisesta poliisissa siksi, että ne harvalukuiset ja rohkeat henkilöt, jotka uskalsivat puhua poliisien tekemistä rikoksista, olivat enimmäkseen naisia. ”Äijähommin” kun ei sovi se, että kavereista lauletaan tai että joku sanoo ei, kun toinen vonkaa seksiä.